VOIKATTI – KAS KUN EI MARGARIINIKATTI!

Opettajilla oli ennen muinoin auktoriteetti, jota kunnioitettiin. Ja jos eivät oppilaat kunnioittaneet luontaisesti, opettaja piti huolta, että kunnioitus löytyi kurinpidon kautta. Puinen karttakeppi sopi tähän tarkoitukseen mainiosti. Kun se viuhahti ilmojen halki pulpetin pintaan, hiljaisuus laskeutui ja jännitettiin katkeaako keppi. Toisinaan katkesi.

Opettajilla oli myös kirjoittamaton oikeus harrastaa henkistä nujerrusta, jossa karttakeppi näytteli jälleen tärkeää osaa. Meillä pidettiin ala-asteella maantiedon tunnilla ”karttapartiota”, jossa opettaja valitsi luokan eteen ”vapaaehtoisia”  näyttämään karttakepillä paikkoja kartalta ja kertomaan niistä ulkomuistista. Muistan edelleen hyvin sen vatsakivun, joka edelsi maantiedon tunteja.  Äitini opettaja pyysi häntä näyttämään Vuokatti-nimisen paikan kartalta. Jännitys kivisti vatsassa ja ulos suusta pääsi Vuokatin sijaan Voikatti. Tähän harmittomaan virheeseen opettaja tarttui kommentoimalla: ”Voikatti, kas kun ei margariinikatti!” Ja nauroi yllyttäen oppilaatkin nauramaan. Häpeäntunne poltti merkin pienen tytön sieluun. Äitini täyttää 70-vuotta 15.5.2013 eikä ole unohtanut tuota häpeän tunnetta. Vieläkään.

Onneksi on aina ollut opettajia, jotka ovat saaneet oppilaansa innostumaan opiskelusta ja ihailemaan opettajaa. Ja mikä tärkeintä: jatkamaan opettajien tärkeää ammattikuntaa. Nykyisellään opettajien työssä on kuitenkin tasapainoteltava monenlaisten vaatimusten verkossa. Vaatimuksia sanelevat oppilaat ja heidän vanhempansa, esimiehet, lainsäätäjät kuin myös muut yhteiskunnan viranomaiset.

Opettajien ja perheiden välinen yhteys hoidetaan reissuvihkon tai sähköpostin välityksellä. Henkilökohtainen kontakti on muisto vain. Nyky-yhteiskunnan hektinen tahti on osasyy siihen, että työrauha kouluissa ei ole enää itsestäänselvyys.  Vanhemmat potevat usein huonoa omaatuntoa, ettei aikaa jälkikasvulle ole tarpeeksi. Päiväkodin tai koulun henkilökunta on yhä useammin vanhempien, lasten ja nuorten pahanolon kohteena. Syyt ovat syvällä yhteiskunnassa, eikä niitä ole helppo korjata. Ei varsinkaan tässä taloustilanteessa, jossa hallitus sysää kuntien hoidettavaksi yhä enemmän sosiaali- ja terveysalan palveluita, joista valtion pitäisi kantaa vastuu.

Lapsille ja nuorille ei pystytä tarjoamaan mm. psykologin, neurologin tai muun ammattiauttajan apua silloin kun tarve ja hätä on suurin. Erityisen tuen tai tehostetun opetuksen tarvitsevien määrä nousee hälyttävästi. Yhteiskunta ei pysty tähän avunhuutoon vastaamaan. Vastuu jääkin näin ollen usein opettajalle. Opetustyön lisäksi eteen tulee nykyisin myös vaaratilanteita, joista on selvittävä niin, ettei kukaan loukkaannu. Luokassa 30-senttisen leipäveitsen kanssa uhkaavasti käyttäytyvä teini saa opettajan varmasti miettimään, voiko tämä olla edes totta?

Tällaisia tilanteita varten ollaan säätämässä lakia, jolla mm. opettajille ja rehtorille annettaisiin toimivaltuus ottaa haltuun vaarallisia esineitä tai aineita. Lakimuutoksella pyritään myös parantamaan toimintatapoja koulujen ja oppilaitosten työrauhan parantamiseksi. Rehtoreiden ja opettajien lisäksi opetustoimintaan osallistuvat myös koulunkäyntiavustajat. Heidät aiotaan kuitenkin jättää lakimuutoksessa ulkopuolelle. Tutkimuksen mukaan joka kolmas koulunkäyntiavustaja oli kokenut työssään potkimista, lyömistä, sylkemistä, läpsimistä, raapimista, nimittelyä, valehtelua ja haukkumista. Olen tehnyt tästä asiasta jo kaksi kirjallista kysymystä ministerille, jotta myös koulunkäyntiavustajat huomioitaisiin tulevan lain säätämisessä.

Karttakeppi on vaihtunut laserosoittimeen. Joka näkyy, muttei kuulu. Nykyään kun mikään ei enää tunnu miltään, ”kicksejä” haetaan yhä kauempaa.

Usein alku  maailman parantamiseksi löytyy läheltä. Hymy ja halaaminen ovat ilmaisia keinoja torjua pahaa mieltä. Kliseistä? Myönnetään. Mutta suosittelen, sillä menetelmä toimii!

 

Kolumni julkaistu Itä-Häme -lehdessä 15.5.2013.