Pankkien kriisienratkaisujärjestely - paljon kysymyksiä, vähän vastauksia

Valitettavasti eduskunnan suuri valiokunta hyväksyi tänään 7.3.2014 äänin 16-9 Suomen kannan neuvotteluihin, jotka koskevat yhteistä pankkien kriisinratkaisumekanismia (SRM), yhteistä kriisinratkaisurahastoa (SRF) sekä pankkien suoraa pääomittamista Euroopan vakausmekanismi EVM:n kautta. Nämä liittyvät EU:n pankkiunioniin, josta Urpilainen neuvottelee ensiviikon alussa Ecofin-kokouksessa.  

Perussuomalaiset ja keskusta jättivät vastaesityksensä, joiden mukaan Suomen ei tule hyväksyä ehdotetun kaltaista pankkien kriisinratkaisujärjestelyä.  

Rahasto on tarkoitus perustaa siihen osallistuvien maiden valtiosopimuksella ja asiasta on tarkoitus päättää samanaikaisesti kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen kanssa. Pankkien suora pääomittaminen Euroopan vakausmekanismi EVM:n kautta on käsittelyssä euroryhmän kokouksessa. 

Edellä mainittuihin asioihin sisältyy paljon avoimia kysymyksiä ja suomalaisten kannalta taloudellisten riskien määrä kasvaa.  Euroalueen yhteinen kriisinratkaisumekanismi on tarkoitus perustaa 10 vuoden kuluessa siten, että pankeilta peritään kansallisella tasolla maksuja, jotka vähitellen yhdistetään euromaiden yhteiseksi 55 miljardin euron pelastusrahastoksi. 

PS ei voi hyväksyä kriisinratkaisu- ja talletussuojarahaston yhteisvastuullisuutta. 

On ookoo, jos yhteisen kriisinratkaisumekanismi toteutetaan kansallisten kriisinratkaisumekanismien ja -rahastojen verkostona, mutta niitä ei pidä yhdistää! Jokaisella EU-maalla pitää olla oma pankkikriisien ratkaisumekanismi. Emme hyväksy myöskään vaatimusta, että Suomen rahastojen olisi annettava tarvittaessa lainaa muiden EU-maiden vastaaville rahastoille. Tämäkin on yhteisvastuullisuutta, jos mikä. 

Näiden kansallisten mekanismien minimitasosta tulee päättää EU-tasolla. Kriisinratkaisurahaston koko 55 miljardia on aivan liian pieni summa verrattuna euroalueen pankkisektorin kokoon, joka on noin 34 000 miljardia euroa. On päivänselvää, että jos pankkikriisi iskee, ei rahaston koko riitä.  Kun rahaston varat loppuvat, seuraavaksi käytetään hyvin todennäköisesti Euroopan vakausmekanismin rahoitusta. Siinä tapauksessa maksumiehinä ovat jälleen veronmaksajat. Siis ne jotka veroa maksavat… 

Olennainen kysymys on sijoittajavastuuta koskevien sääntöjen pysyvyys. Jos niitä muutetaan siten, että valtion vastuut merkittävästi kasvavat, sopimusosapuolella pyritään saamaan oikeus jäädyttää tai irtisanoa sopimus. Tämä ei paljon lämmitä. Sillä määräenemmistö voi päättää, että jos sijoittajan vastuu on liian tiukka ja että jos se uhkaa rahoitusmarkkinoiden vakautta, niin tällöin voitaisi sijoittajan vastuuta löysentää.  Joten jos samaan aikaan kansalliset kriisinratkaisurahastot on jo yhdistetty ja Suomi haluaisi irtisanoa sopimuksen, niin Suomessa kerätyt kansallisen rahaston varat jäävät sille tiellensä, muiden käytettäviksi… Eli käytännössä sopimuksesta ei juuri ulospääsyä ole.

 

Ja näsäviisaasti voisi todeta, että onko montaakaan Eu-sopimusta, jota ei olisi epäsuoraan tai välillisin keinoin jälkikäteen muutettu...?