Petopolitiikka puhuttaa

Sudet, niiden uhka ja metsästys ovat puhuttaneet Suomessa viime aikoina erityisen paljon. Tammikuussa paljastuneet susien salakaadot jakavat mielipiteitä ja osa keskustelusta on leimattu jopa vihapuheeksi: Maaseudun tulevaisuus -lehden haastatteleman sananvapaustutkijan mukaan vastakkaiset leirit vain syyttelevät keskenään toisiaan eikä varsinaisesta ongelmanratkaisusta päästä puhumaan paljoakaan. Suurpetokeskustelulle olisikin nyt ihan todellista tarvetta.

Eduskunnan kevätkauden ensimmäisellä kyselytunnilla käsiteltiin susikaatoja ja maamme suurpetopolitiikkaa yleensä. Perussuomalaiset peräänkuuluttivat maa- ja metsätalousministeri Koskiselta muutoksia petopolitiikkaan. Kansalaiskeskustelujen perusteella sudet ovat laajalti hyvin pelättyjä eläimiä. Ympäri Suomea on ollut useita vaaratilanteita, joista on selvitty hyvällä tuurilla. Susia pyörii pihapiireissä aivan liian usein.  Myös ministeri myönsi, että joillain alueilla tilanne on huolestuttava. Huoli on siis yhteinen. Tähän tosin kokoomuksen kansanedustaja Salolainen totesi, että nyt lietsotaan petohysteriaa! Susi ja sen pelko on pääkaupunkilaisille varmasti melko vieras aihe. Jälleen kerran tuntuu siltä, että pääkaupunkilaisten näkövinkkelistä elämää ei ole kehäkolmosen ulkopuolella ja asioihin suhtaudutaan sen mukaisesti - vähättelevästi.

Viimeaikaisissa keskusteluissa on pohdittu sitä, onko pelko riittävä syy suden tappamiseen? Karjaa ja lemmikkejä on menetetty paljon petoeläimille. Siitä kertoo mm. se, että petovahinkokorvausten euromäärät ovat nousseet vuosi vuodelta. Vuonna 2010 luku oli noin neljä miljoonaa euroa, vuonna 2011 jo 5,5 miljoonaa euroa ja viime vuonna jo yli kuusi miljoonaa euroa. Eikä tässä ole edes kaikki menetykset mukana, sillä esim. porovahingon korvauksen saamiseksi pitää kuollut eläin löytyä. Tutkimusten mukaan vain joka viides petojen tappama poro löytyy, kesävasoja ei löydy lainkaan. Viime vuonna löytyi 5000 petojen tappamaa poroa.

Susien todellista määrää Suomessa on vaikea arvioida. Epäluottamus metsästäjien, kansalaisten ja alan viranomaistoimijoiden välille syntyy nimenomaan tästä. Lisäksi Venäjän puolelta tulee jatkuvasti uusia susia Suomen puolelle. Petokantojen laskentatapoja tulisikin mitä pikimmiten yhtenäistää, jotta luottamus palautuisi ja ratkaisuja vahingollisiin tilanteisiin voitaisiin yhdessä löytää.

Ministeriö on nyt lisäämässä sudenkaatolupien määrää viidellä. Tämän hetkiseen tilanteeseen peilaten tuo luku tuntuu riittämättömältä. Ei ihmisen kuulu joutua elämään pedon pelossa viranomaissäädösten vuoksi. Toisaalta on myös selvää, että lakia ei missään tilanteissa tule ottaa omiin käsiin. Metsästysrikokset ovat aina tuomittavia.

Mihin susikannan suojelu Suomessa sitten perustuu? Vastauksen tai ainakin näennäisen sellaisen meille tarjoilee jälleen EU-direktiivi, jonka taakse päättäjät usein piiloutuvat. Niin teki myös ministeri Koskinen vastatessaan kansanedustajan kysymykseen eduskunnassa kyselytunnilla. Todellisuus kuitenkin on, että EU:n mukaan Suomi saa itse päättää susikantansa suuruudesta, kunhan se vain on riittävä. Suurpetokantojen rajoittamiseksi kerätään parhaillaan myös kansalaisaloitetta. Josko sen pohjalta aloitettaisiin keskustelu, jonka lopputuloksena määriteltäisiin tuo ”riittävä” määrä.

 

Kolumni julkaistu Itä-Hämeen Päivän vieras -palstalla 11. helmikuuta 2013.