Paljon puhetta puheenvuoroista ja ulkopolitiikasta

Tällä viikolla keskusteltiin täysistunnossa mm. Ukrainan tilanteesta ja sen vaikutuksista niin Euroopan Unioniin kuin Venäjä-suhteisiin. Nato-keskustelu nousi pintaan jälleen kerran. Eikä keskustelusta unohtunut myöskään se, mitä vaikutuksia EU:n mahdollisilla pakotteilla olisi Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin.

Salikeskustelun jälkeen virisi puolestaan keskustelu siitä, olisiko puheenvuoroja voinut jakaa hieman laajemmalti salissa puheenvuoroa pyytäneiden edustajien kesken. Esimerkiksi kokoomuksen Sofia Vikman kritisoi julkisesti puhemies Heinäluomaa siitä, ettei tämä antanut kokoomusnaisille ollenkaan puheenvuoroja.

Itse kuuluin myös niiden pettyneiden joukkoon, jotka puheenvuoroa eivät saaneet. Arvoisa Puhemies Heinäluoma kommentoi tänään, että aihe kosketti lähinnä ulkoasian valiokuntaa ja puheenvuoroja myönnettiin tuon valiokunnan jäsenille. Tästä voisi olla toistakin mieltä… Ymmärrän Sofia Vikmanin harmituksen, onhan hän puolustus- ja suuren valiokunnan jäsen. Olen itsekin suuren valiokunnan jäsen, joka käsittelee EU-asioita. Jotenkin olisi voinut kuvitella, että Ukraina-aiheeseen olisi voinut ottaa mukaan myös suuren valiokunnan jäseniä laajemmin.

Herra Puhemies kaipasikin tämän päivän radiolähetyksessä myös näkökulmaa, jota ei salipuheenvuoroissa käsitelty. Tässä yksi...

Olisin halunnut kysyä EU:n poliittisen päätöksenteon johtajuudesta tai paremminkin sen puutteesta. Euroopan Unionissa on pitkään ollut epäselvää, kuka EU:n poliittista päätösvaltaa käyttää. Onko se joku tietty henkilö, jäsenmaa, komissio, Euroopan Parlamentti vai Eurooppa-neuvosto. Nyt olisi erittäin tärkeää päättää mikä näistä vaihtoehdoista pystyy antamaan ulkopuolisille tahoille varmuuden siitä, että luvatuille toimille on myös poliittinen valtuutus.

Catherine Ashton on unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, joka toimii ulkoasiainneuvoston puheenjohtajana johtaen yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Hän on myös Euroopan komission varapuheenjohtaja ja varmistaa Euroopan unionin ulkoisen toiminnan johdonmukaisuuden ja koordinoinnin. Kovin hääviltä koordinointi ei ainakaan asiaa sivusta seuranneelle suomalaiselle ole näyttänyt.

Ukrainan tilanteen alkuvaiheessa EU antoi ukrainalaisille löysiä lupauksia ja kansalaisten toiveet paremmasta nousivat kiehumispisteeseen. Komissiosta annettiin taloudellisia lupauksia ilman konkreettisia esityksiä miten ja kuinka paljon. Lupaus annettiin myös kuulematta kansallisten parlamenttien mielipiteitä. Ilmoitus aiheutti hämmennystä EU:n jäsenmaissa, toiveita Ukrainalaisille ja paineet lisääntyivät Venäjällä. Tilanne kiristyi edelleen.

Eurooppa-neuvoston tehtäviä puolestaan ovat unionin yleisten poliittisten suuntaviivojen luominen, talouspolitiikan sekä yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuntaviivojen määrittely ja kolmas tähän Ukrainan tapaukseenkin liittyvä tärkeä tehtävä on sovittamattomien erimielisyyksien ratkaiseminen.

Näistä Eurooppa-neuvoston keskeisistä ja rakentavista tehtävistä huolimatta Eurooppa-neuvosto päätti viime viikolla keskeyttää neuvottelut Venäjän kanssa. Oliko tuo oikea ratkaisu? Eikö tässä tilanteessa nimenomaan ole tavoite löytää ratkaisu sovittamattomiin erimielisyyksiin?

Venäjän Presidentti Putin ei ilmeisesti soittanut Ashtonille, vaan valitsi sen sijaan keskustelukumppanikseen Saksan liittokansleri Angela Merkelin. Ehkä näpäyttääkseen EU:ta?

Jos olisin eduskunnan keskustelussa ääneen päässyt, olisin kysynyt ”Mitä Suomen ministerit ajattelevat tästä EU:n poliittisesta johtajuudesta. Kenellä EU:ssa on ratkaisun avain taskussaan?”